Viime joulukuussa miesystävälläni todettiin pahanlaatuinen ruokatorvisyöpä.

Eilen aamulla hän vihdoinkin pääsi tuskistaan.

Kuusi viikkoa hän ehti olla Koivikko-kodissa hoidettavana.

Joka viikonloppu hän vietti lauantai-illan ja sunnuntai aamun kotona kanssani.

Viimeisenä viikonloppuna hän ei enää jaksanut tulla kotiin.

Vietin joka päivä hänen luonaan iltapäivän.Joskus hän nukkui ja välillä keskustelimme  arkisia asioita.

Sunnuntaina mennessäni Koivikko-kotiin hänen kuntonsa oli jo niin heikko ettei jaksanut edes istua.

Olimme kaikki läheiset, äitinsä, siskonsa, tyttärensä ja poikansa sekä minä hänen vierellään katsomassa kuinka hän ikäänkuin kuihtui pois.

Lähdin illalla noin klo 21 hänen luotaan ja lupasin tulla aamulla uudelleen.

Aamulla hoitaja kertoi yön olleen kovin levoton. Tytär oli lähtenyt klo 05 kotiin ja poika jäi isänsä seuraksi.Hoitajan mukaan mies oli nukahtanut vasta yhdeksän aikaan aamulla.

Kävimme ovella katsomassa ja molemmat, isä ja poika, tuntuivat nukkuvan.

Hoitajat tarjosivat meille aamukahvit ja ihan kuin jokin olisi käskenyt minun mennä katsomaan.

Hiivin huoneeseen ja kysyin mieheltä onko hän hereillä. Vastausta ei tullut joten laitoin käteni hänen otsalleen ja se oli aivan kylmä.Menin hakemaan hoitajan paikalle ja hän totesi tapahtuneen.

Seppo oli siis vihdoinkin saannut avun kipuihinsa ja päässyt Taivaan Isän hellään huomaan.

Kestää varmaan jonkin aikaa, että ymmärrän kaiken tapahtuneen. Ehdinhän jo tottua viikottaiseen yksinoloon.

 

      - Yö hiljainen aamuun aukes tuli tyyntä ja hiljaista niin.

         Yksi portti niin hiljaa aukes joka iäksi suljettiin. -

 

Ei olisi Taivaan Isä kauniinpaa aamua voinut valita, aurinko paistoi ja syysaamu oli kauneimmillaan.